Takopin alkuperäisen synnin anime-sopeutuminen on rohkean tuottajan, huomiotta jätetyn ohjaajan ja tulevan studion poikkeuksellinen tulos, joka liittyy käsiin, jotta muut eivät uskalla. Vaikea polku, mutta lopulta upea suoritusmuoto sarjan viestinnästä koskevasta vetoomuksesta. Vaikka nämä aiheet eivät suorita sinulle suoraan, tämä on show, joka on parhaiten kokenut, kun olet oikeassa päätilassa; Toivottavasta viestistä riippumatta voit juuttua kurjuuden suihin, jota se tutkii tavoilla, jotka hämärtävät sarjan mielenkiintoisimmat näkökohdat. Jos sinusta tuntuu siitä valmistautuneena, voit kuitenkin jatkaa. En kirjoita siitä, jos en usko, että se on hienoa työtä.
On olemassa kaksi risteävää polkua, jotka ovat pinnoituksen arvoisia, jos haluat ymmärtää, miksi takopi anime oli niin mahtava kokemus. Ensimmäinen vastaa ammattia, jota emme tutki niin paljon huomiota kuin luovan puolen: tuottajat. Huomaa, että termin etsiminen tällä sivustolla johtaisi sinut kymmeniin artikkeleihin, mutta ne ovat yleensä sivuhahmoja, jotka esittelemme, koska ne paljastivat siistit triviat tai ehkä parhaiten havainnollistaa ammatillisten suhteiden verkostoja yhdessä projektissa. Kun olet keskittynyt animeen taiteellisiin animointiin ja sen ympärillä oleviin työolosuhteisiin, selkeä totuus on, että suurin osa tuottajista vaihtelee neutraalista jonkin verran haitallisiksi entiselle näkökohdille, samalla kun olet passiivinen muuttamalla viimeksi mainitun haitallista status quoa.
se on tietysti ylimääräinen yksinkertaistaminen; Se ei ole totta jokaiselle tuottajalle, ja termi, kuten sitä käytimme edellisessä kappaleessa Vaikka siirrätkin animaation tuottajien ohi, luonnostaan lähempänä taiteilijoiden joukkueita, on asianmukaisia pukuja, joiden motivaatiot ja valinnat ovat konkreettisia, kiehtovia vaikutuksia luovalla tasolla. Yksi tällainen tuottaja on Kotaro Sudo , jonka epäkeskeiset antics me jo käsittelimme käännetyssä haastattelussa, joka kuvaa hänen rooliaan yhdessä kaikkien aikojen törkeimmistä TV-animista.
Toisessa nykyisen työnantajansa haastattelussa , Sudo selitti, että hänen todellinen intohimonsa ei yleensä liitetä animeen-kenttään, josta hän ei rehellisesti sanottuna tiennyt kaikkea niin paljon. Hän myönsi, ettei hänellä ole yhtä perusteellista tietoa jokaisesta Otaku-mediakappaleesta, joka julkaistaan kuin jotkut hänen ikätovereistaan. Sen sijaan, että kilpailevat heidän suoraviivaisessa numeropelissä, joka kohdistuu puhelinsoittoihin, hän mieluummin kompastuu ainutlaatuisiin teoksiin, joita muut eivät uskalla lähestyä. Huomaa, tämä ei tarkoita, että hän ei välitä heidän taloudellisesta suorituksestaan, vaan pikemminkin, että häntä ohjaa vahva usko: Jos olet ainoa henkilö, joka luo yhden tyyppistä työtä, kukaan muu ei ole, ja teet sen kanssa vankkaa työtä, omistat heti kyseiset markkinarakot. Pelkästään tämä ajattelutapa ei voi ansaita menestystä, mutta se on tuottanut toistaiseksi melko menestyvää uraa.
sudo hahmotteli edelleen, kuinka hän sitten kohtaa joukkueet, jotka on koottu näihin epätavallisiin projekteihin. Joku, jolla ei ole taiteellista merkitystä, hän mieluummin ei pääse heidän työnkulun tielle. Se, mitä hän voi tehdä, on kuitenkin työntää heitä suuntiin, joita he saattavat jo haluta tutkia. Hänen projektissaan ei vain itse nimikkeet ole normin ulkopuolella, vaan usein myös tuotannon erityispiirteitä; Sudon ensimmäisessä tapaamisessa minkä tahansa luovan joukkueen kanssa käsittää, että heitä kootaan kaikki heidän kaikkien aikojensa ideat, jotka hylättiin tai pidettiin mahdottomina muissa paikoissa, mikä auttaa häntä voittamaan heidät ja vahvistamaan sitä sellaista tunneta. Olipa kyse hänen varhaisissa julkisuusrooleissaan ( seitokai yakudomo , yosuga no Sora , penguindrum ), hänen muutaman ensimmäisen roolinsa tuottajana ( Joshiraku , Muromi-san , , joka on äskettäin. Perustettu nimi kentällä (katso Bravern ), hänen törkeä persoonallisuutensa magnetoi hänet paitsi vähemmän kulkeutuneisiin genreihin, myös luonnostaan omituisiin nimikkeisiin.
SUDO: n filosofian selkein ilmentyminen on kääntämämme haastattelun aihe: pop-tiimin eeppinen . Kuten siellä on yksityiskohtaisesti, sudo törmäsi mangaan ja tunsi voimakasta potentiaalia… vain skeptisyyden saavuttamiseksi, kun hän sijoitti projektin korkeammille King Recordsille. Veteraani Akio Mishima , joka lopulta toimi sen toimeenpaneva tuottajana, kertoi hänelle, että heidän alalla sinulla on kerran elämässä oleva mahdollisuus ajaa yhtä tiettyä projektia. Ja niin hän ei vain saanut sen hyväksymään, vaan myös tekemällä yrityksestä yksinäisesti rahoittamaan sitä-tosiasia, että pop-tiimin eepos sitten toistuvasti pilkkaavat itse näyttelyssä, kun ilkeät päähenkilöt Burn King Recordsin rahat.
, mutta silti se toimi. Show, joka käsittää paskaa, joka on tervetullut villi kokeellisille taiteilijoille, ja jopa urheilee ääninäyttelijöiden koskaan ennen nähtyä rakennetta ja kiertoa. Kaikki se osoittautui sudoksi oikein: tee jotain ainutlaatuista, naulaa se, ja olet heti virusmarjan kuningas. Saatat ajatella, että kaikella suunnitellut tuottajalla oli täydellinen mahdollisuus pysyä yrityksen ympärillä ja tarttua menestyvään vetoonsa, joka johti suunnittelemattomaan jatko-osaan, mutta sudo-muodossa hän teki odottamattomat ja jätti King Recordsin. Pop-tiimin eepos S2: n antaminen hänen yhtä pelottava protegee , hän kieltäytyi hyödyntämästä hänen (muiden mukaan) odottamatonta menestystä turvallisella tavalla ja liittyi sen sijaan lähetysverkoston TBS: n uransa jälkeen. Sitten Äskettäinen Mantanin haastattelu vahvistaa, että olemme vasta nyt nähdessään ensimmäiset projektit, jotka hän suunnitteli hänen uuden työpaikkansa. Ensimmäinen on teatterituotannon mukauttaminen kaikista asioista, koulutusvälipaloja. Tabekko Doubutsu on Hauska tapa lapsille oppia eläinten nimet, jotka ovat nyt elämään saman studion takana -elokuvien animaation takana . Sosiaalisen median ja muiden online-keinojen kautta määrittelemällä aikakaudella Sudo näki yleisesti nauttivan konseptin, kuten välipalat edelleen relianssisena fyysisenä linkinä . Ja kuten tällaisen terveellisen idean kääntö, tuottaja kohdisti myös tavan raskaampaan teokseen viestinnän kanssa kuin teema: Takopin alkuperäinen synti. Evästeet ja lasten hyväksikäytön kuvaaminen, vain säännöllinen 1-2-lyönti liittymisen jälkeen uuteen yritykseen-ainakin mielessä, kuten Sudo’s.
Edellä mainittu Mantanin keskustelu antoi tuottajan todistaa ymmärryksensä lähdemateriaalista sekä vastuusta käsitellä tällaisia arkaluontoisia aiheita. Sudo meni niin pitkälle, että vain sanomalla, että pelkästään teknisesti taitavien, salamaisten animaattorien kerääminen olisi ollut turhaa, jos he eivät ymmärtäisi sarjan teemoja; Jotain pidettävää mielessä tutkiessaan ihmisiä, jotka ovat (ja heidän tuttaviaan, jotka eivät ole) tärkeissä asemissa joukkueen keskuudessa. Hänen oma suhteensa sarjaan oli käynyt läpi koko kaaren, kun hän käsitteli tunteitaan siitä. Se alkoi arvostuksella, mutta myös huolissaan siitä, että sen äärimmäinen sisältö on dekontekstualisoitu ja oman elämänsä ottaminen mangan julkaisemisen aikana. Lopulta Sudo päätteli, että alkuperäinen kirjoittaja Taizan5 asetti vaikuttavia tapahtumia kiinnittääkseen huomiota hänen vetoomukseensa parempaan, rehellisempaan viestintään.
Siitä lähtien tuottaja aloitti suunnitelman kartoittamisen, jotta Takopi voisi säilyttää alkuperäisen reunansa; sellainen, jota ei pitäisi olla liian terävä, ja se irtoaa liian paljon arvokkaita yksityiskohtia, mutta ei myöskään tylsää ja liikaa. Ratkaisunsa perusajatus on melko yksinkertainen, mutta ymmärtääksesi miksi sillä on merkitystä, on syytä harkita jotain: mikä on sarjoitetun anime-tarinankerronnan rajoittavin osa? Ehkä toisin kuin yleisesti uskotaan, sanoisin Toisin sanoen pitäen mielessä, että kaikki nämä ovat tekijöitä, joten niitä tulisi harkita, kun ihmettelet, miksi kuka tahansa joukkue on tehnyt tietyn päätöksen.
Häikäisin rajoitus on kuitenkin jotain, joka on niin satunnaisesti juurtunut, että pidämme sitä itsestäänselvyytenä huolimatta siitä, että sen vaikutukset ovat perusteellisempia. Se on yksinkertainen asia: ajonajan sääntely. Serialisoidun animeen yleisin muoto on maanvyörymän kautta TV-ohjelmat. Näihin hankkeisiin sisältyy väistämättä noin 30 minuutin lähtö-ja saapumisaikojen rakentaminen, joka vastaa myös kaupallisia taukoja. Tämä jättää meille jaksoja noin 24 minuuttia, joista 3 on omistettu aukkoon ja päättyy omalla kiinteällä pituudellaan. Vaikka on mahdollista toimia näiden lukujen monikerroksissa, kaksinkertaisen pituisten jaksojen ollessa suhteellisen yleisiä tapahtumia, se ei muuta perusparadigmaa. Ja samalla tavalla, että tämä kaikki on säännelty viikoittain, kausirakenne on yhtä jäykkä; Näyttelyt ovat 12/13 jaksoissa, koska se on myös se, kuinka TV-ohjelmointi yleensä järjestetään, mikä tarkoittaa, että poistuminen siitä, että kitkatuottajat eivät halua.
On sanomattakin selvää, mutta tarinoita ei synty yhtenäisinä kappalina, jotka johtavat tyydyttävään johtopäätökseen, kun pinot tarkalleen kymmenen. Tämä ei erityisesti ole totta sopeutumisten, TV-animen leivän ja voin tapauksessa. Lähdemateriaalin sisäistä rakennetta ei ollut katsottu tällaisiin määräyksiin-ja jos se oli kiinnitetty mihinkään, se oli eri väliaineiden kanssa, mikä johti muihin tahdistusmuotoihin. Tämä epäsuhta on syyllinen moniin sarjojen koostumuksen koostumukseen (シリーズ構成, sarja Kousei): avainrooli sarjan pääkirjailijalle. He tapaavat ohjaajan (joka teknisesti edelleen ylittää heitä) ja joskus tuottajia esi-tutkijan aikana sarjan käsitteen laatimiseksi, keksivät suuria tapahtumia ja päättävät kuinka vauhdistaa kaikki. Ei pidä sekoittaa yksittäisten käsikirjoittajien (脚本, Kyakuhon) kanssa, joilla on yleensä hyvin vähän tilaa ilmaisua varten ja kehittää vain olemassa olevia luonnoksia-vaikka tietysti sarjan säveltäjät kirjoittavat skriptejä itse. Tämän alan surut, ja silti, että sen krooninen luonne tekee ihmisistä liian nopeasti hyväksymään, että näin asiat ovat.
On syytä huomata, että status quo on vääntynyt sellaisena kuin se voi olla, mukavampaa kuin pelottava muutosmahdollisuus asioiden tuotantopuolelle. Tämä voi auttaa sinua ymmärtämään, miksi suoratoiston aikakausi on parhaimmillaan muuttanut hieman näitä lukuja, vaikka juurikysymykset ovat merkityksettömiä online-videoissa. Loppujen lopuksi se on klassisten työnkulkujen hitaus ja mahdollisuus tyhjentää nämä teokset televisioon lopulta, joten Web-sarjat lopulta ovat käytännössä samat. Menneisyyden ei-luovat syyt vaikuttavat edelleen pohjimmiltaan siihen, kuinka serialisoidussa animessa kerrotaan, vaikka me kohtaamme tulevaisuutta.
Kaikki mitä sanottiin, sairaus krooninen ei tarkoita, että palliaatteja ei ole. Luovat joukkueet navigoivat säännöllisesti näissä kysymyksissä löytäen tapoja suuria ja pieniä haastaakseen normit. Nämä pyrkimykset sekä heidän mukanaan tulevat taistelu ovat paljon ilmeisiä tämän nykyisen kauden inspiroimissa mukautuksissa. Summer Hikaru kuoli : n ohjaaja ryouhei takeshita toimii myös sarjan säveltäjänä, mikä johtaa sarjan hiljaiseen rakenneuudistukseen; Ei yhtäkään haittapuolia, mutta myös ymmärrettävää siinä, kuinka se yrittää muokata yleistä tarinaa näihin muotoon liittyviin rajoituksiin. Vaikka harkitset tappioita sen mysteerin tiettyjen näkökohtien kiihdyttämisessä, heikentämällä arvokasta häiritsevyyden tunnetta alussa, tämä saattaa auttaa sitä saavuttamaan riittävän tyydyttävän johtopäätöksensä rajoitetulla lukumäärällä. päättää, mitkä osat olisi mukautettava ja jopa laajennettava animoiessaan-ilmakehän pelkän tapahtumien sisällyttämisen yli. Koska studion teosten TV-lähetykset liittyvät melkein kokonaan omiin mainoksiinsa, Kyoani pystyy nostamaan suorituksen joka viikko siihen pisteeseen, että niiden käytössään on tehokkaasti kokonaisia ylimääräisiä jaksoja. Samoin kuin TV-animessa erityisen tärkeät hetket johtivat aukkojen ja päätteiden ohittamiseen, nämä näennäisesti pienet valinnat voivat myös mennä pitkälle resurssien maksimoimiseksi.
Toinen tärkeä näkökohta on käsitellyn työn erityisen viehätysvoiman ymmärtäminen, ja siten annokset, jotka sopivat kokemukselle parhaiten. Jälleen, television jäykkä rakenne ei ole tervetullut erillisiin lähestymistapoihin, mutta se ei tarkoita, että sitä ei ole poikkeuksia. Lyhyet näytökset-yleensä yhdistettynä samanlaisiin nimikkeisiin säännöllisten 30 minuutin paikkojen täyttämiseksi-ovat riittävän yleinen tapahtuma, ja joskus yritykset ovat halukkaita ajamaan myös vähemmän tavanomaisia ratkaisuja. Älä katso kauempana kuin nykyinen Food Court anime, joka on valinnut 6 täyspitkää jaksoa. Verrattuna keskimääräiseen kevyeen webmanga-sopeutumiseen, joka yliarvioi kuinka kauan ehkä halutaan istua katsomaan jotain, joka on suunniteltu vierittämään sosiaalista mediaa tai vastaavia, projekti osoittaa hyvän käsityksen lähdemateriaalin vetoomuksesta. Se auttaa tietysti, että se on erittäin hauska sarja aloittelijoille; Voit lukea siitä hieman enemmän äskettäisissä Patreon-muistiinpanoissamme .
Entä Takopi, sitten? Aivan kuten Food Court, meillä on myös lyhyt lähdemateriaali. Kellonaika kahdessa osassa, jotka kääntävät 16 lukua, sarjan olisi pitänyt muotoilla huomattava määrä, jotta voidaan täyttää kokonaiset kurssit. Vaikka joukkue on osoittanut heidän halunsa lisätä tapahtumiin lisäympäristöön tavalla, joka tuntuu orgaaniselta Taizanin visioon, Sudo vastusti kiihkeästi sarjan venyttämistä säännölliseen pituuteen. Loppujen lopuksi Takopin luonne tekee siitä niin, että sen tervetulleiden yliarviointi ei ole pelkästään tahdistuksen kysymys, vaan mahdollisesti sen viestin ja voimakkuuden korruptio.
sen halu kuvata lasten hyväksikäytön tummat todellisuudet ovat jo hankalia tasapainottaa luontaisen hyväksikäyttöisen tunteen vierailua tällaisissa aiheissa, joten mitä tapahtuu, jos venytät sitä kaksi kertaa? Ohjelma olisi kurjuuden muuttaminen liian kauan, mikä lisää mahdollisuuksia kiertää mautonta, tylsästi tylsää se reunaa toistuvien traagisten liikkeiden kautta. Ymmärtäminen, että Takopin jakson määrää koskevat valinnat eivät tehneet siksi, että sivuja ei ollut tarpeeksi, vaan koska ne, jotka suunnittelivat sen todella, saivat sen, mitä ne sisältävät, on avain ymmärtää, miksi tämä sopeutuminen oli alhaalla. Varhaisimpien käsitteellisten vaiheiden ja hänen ehdotuksensa jälkeen päätettiin käyttää oikean käytön suoratoistoalustoja, joihin se oli menossa; Mikä, kuten aikaisemmin mainitsimme, tapahtuu harvoin jopa monta vuotta online-jakelun aikakauteen. Niin siisti valinta kuin avaaminen (1:10) ja päät (1:05) Puolitoista ja puolitoista standardia, suurempi sopimus on, että jokainen Takopi-jakso on niin kauan kuin tekijöiden mielestä sopivimpi. Tämä mahdollistaa luvujen yhtenäisen ryhmittelyn ja jokaisen joustavan toimituksen, jota ei ole ehdolla millään erityisellä ajonaikaisella tavoitteella. 37:47, 21:35, 26:28, 23:41, 24:36 ja 22:22 minuutin pituiset jaksot osoittavat heidän haluavansa poistua normista kumpaankin suuntaan, mukauttamalla kyseinen viikoittainen ajonaika jokaisen huolellisesti kuratoituneen osan erityispiirteisiin. Vuonna 2022 samana vuonna Takopi päätti lyhyen sarjojensa, hän otti yhteyttä animaatiotuotantoyhtiöön, joka ei ollut koskaan luonut ohjelmaa; Raaputa sitä, he eivät olleet koskaan tuottaneet yhtä ainoaa animejaksoa. Puhutaanko tämän projektin muista suurimmasta näyttelijästä: Studio Enishiya. Pintakatsaus Hosoin uraan voi maalata kuvan yksilöstä lähemmäksi asioiden suunnittelu-ja liike-puolta, mikä johtaisi sinun arvioimaan hänen etäisyyttään luovien miehistöjen kanssa. Siksi on syytä huomata, että etenkin hänen toimikautensa aikana Tohossa ja projektien, kuten Hanebado! , kautta Hosoi kasvoi todistettavasti lähellä merkittäviä taiteilijoita. Tähän sisältyy yksilöitä, kuten Naoki Yoshibe (ei sattuma, säännöllinen Enishiya-hankkeissa alusta lähtien) ja jopa henkilö, josta lopulta tuli Takopiin sarjan ohjaajien johtaja: (監督, Kantoku): Koko tuotannosta vastaava henkilö, sekä luovana päätöksentekijänä että lopullisena valvojana. He ylittävät muun henkilökunnan ja heillä on viime kädessä viimeinen sana. Sarja, jolla on eri ohjaajien tasot, on kuitenkin olemassa-pääjohtaja, apulaisjohtaja, sarjan jakson johtaja, kaikenlaiset epätyypilliset roolit. Hierarkiassa on tapaus tapaus skenaariosta. Hänen uuden yrityksen toimitusjohtajana hän auttoi vetämään jousia kaikilla tasoilla; Yksi heidän tärkeimmistä suhteistaan on Genki Kawamura : n Toho-tytäryhtiötarina, jolle he auttoivat heti tuottamaan tenki no ko -mainoksia entisen Kyoani-animaattorin Chiyoko Uenon rinnalla. Hiroshi Mitsuhashi -White Fox-sukutaulu-oli ensimmäinen, joka teki niin, mutta henkilö, joka auttoi heitä hyppäämään hyppäämään, oli animaation tuottaja kei igarashi . Saatuaan kokemuksensa Studio 3Hz: ssä heidän aikakautensa aikana nuorten kykyjen hotspotina, kesti vähän aikaa, ennen kuin Igarashi tuli Enishiyan menemään tuottajaan tärkeimpiin haasteisiinsa. Se ei ole vain totta vuonna 2025, vaan hänestä on tullut myös Hosoin hiljaisen katoamisen jälkeen aiemmin tänä vuonna. Tämä on rooli, jonka hän jakaa nyt Yoshihiro Furusawa : n kanssa, jonka yhteyksien Tohon ja tarinan kanssa pitäisi suojata tuottoisaa suhdetta, joka on aina auttanut studiota.
on todennäköistä, että ehkä Igarashi Circa 2019-2022: n johtamat Enishiya-projektit. Heidän nimensä ei ehkä ole ollut iso yksinään, mutta he osoittautuivat kykenevänsä muotoilemaan visuaalisia visioita, jotka vastasivat muiden kuuluisuuteen-eivätkä vain tavallisia mainoksia, kuten Tenki no ko. Heidän ensimmäinen suuri saavutuksensa oli The Raison d’Etre Musiikkivideo Vuonna 2019. Lyhytelokuva oli yhteistyö ohjaaja Ryu Nakayaman ja superstar-suunnittelijan Mai Yoneyama, Marking Eneasya-href=”https://i.imgur.com/ww3ipir.png”> Ensimmäinen massiivinen seurakunta huippuluokan animaatiotaitoja . Yoneyaman mallien teknisten vaatimusten lisäksi se erottui myös Silmiinpistävää kuvaaja-identiteetin kanssa tapahtuvan taistelujen silmiinpistävää kuvausta
P> , joka on hämmästyttävän vaaran. Valmistettu studiossa seuraavina vuosina, aina mukana (ja joskus sekoittuminen) puhtaammin kaupallisempiin työpaikkoihin terveellisen käteisvallan pitämiseksi. Joka kerta kun he julkaisivat yhden näistä kunnianhimoisimmista hankkeista, poikkeuksellisten tekijöiden välinen magnetismi toi uudet ihmiset liittymään heidän vaikuttavaan, kasvavaan verkonsa suhteisiin. Se on totta heidän vuoden 2020 seuraajansa tietylle rie matsumoto mv , mutta mikä tärkeintä, Chinashi ja Moanang’s uping echoes of flcl strong> Yobudake . Ei ole tyytyväinen siihen, että heillä oli myös aikaa koota muita upeita lyhytelokuvia, kuten Massara , joka on rakennettu . eri Irei , joka tunnetaan nyt nimellä rikka ), ei ollut vaikuttavaa. Jakso on siellä upeiden animejen suurimpien esitysten kiillotus, joka sopii näyttelyn herkkyyteen, jonka tarkoituksena on luoda asioita käsilläsi-hyvä asia, että heillä on joukkue, joka kykenee animointiin niin paljon herkkua kuin potentiaali! Tuotantotoimenpiteenä se osoittaa heidän hoidonsa käsityön suhteen käytännöissä, kuten vain kotimaisessa välissä; Ei tietenkään kansallisuutta, vaan väistää lukemattomia asioita, joita monet kohtaavat, kun alihankinnat ovat ulkomailla.
Enishiyan tuottamat kaksi seuraavaa jaksoa ansaitsi heille lopulta laajemman suosion, minkä tahansa pienessä osassa, koska he olivat kiinnittyneitä nimikkeitä. Dungeon meshi #06 sopii täydellisesti näyttelyn korkean profiilin ulkoistamisen prosessiin. Osittainen ulkoistaminen on hyvin yleistä tehtävissä, kuten avainanimaatio, väritys, taustat ja kaltaiset, mutta useimmissa TV-animissa on myös esimerkkejä täydellisestä ulkoistamisesta (グロス), jossa jaksoa käsittelee kokonaan eri studio. strategia. Jälleen kerran he eivät saavuttaneet kaikkea pelkän raa’an voiman kautta. Jakson ensimmäisellä puoliskolla on kokonaisvaltainen viehätys siitä, että paluu Nagahara (ohjaaja ja kuvakäsikirjoittaja tällä kertaa) animoi kaikki sen rinnalla supervisor Hiroaki Arai. He kaksi, vaikka erityisesti entiset, käyttävät fyysisen tilan vaikuttavaa kuvausta tiivistääkseen useiden paneelien arvoiset gagit yksittäiseen huvittavaan näytökseen. Ja energialla, jonka he säilyttävät tämän lähestymistavan kanssa, jakson toisella puoliskolla käytetään animaation tilavuusominaisuuksia Paljon räjähtäviä tavoilla . Erotuutteisiin tässä suhteessa ovat Ren Onodera ja Toya Oshima-toinen animaation johtaja ja todellinen Sveitsin armeijan veitsi Enishiyan säännöllisessä joukkueessa.
Entä kolmas studion tuottama jakso? Vaikka Takopin sarjan ohjaajaohjaaja: (監督, Kantoku): Koko tuotannosta vastaava henkilö, sekä luovan päätöksentekijänä että lopullisena esimiehenä. He ylittävät muun henkilökunnan ja heillä on viime kädessä viimeinen sana. Sarja, jolla on eri ohjaajien tasot, on kuitenkin olemassa-pääjohtaja, apulaisjohtaja, sarjan jakson johtaja, kaikenlaiset epätyypilliset roolit. Hierarkiassa on tapaus tapaus skenaario. Hän oli työskennellyt tämän joukkueen kanssa aiemmin, hänen roolinsa Frieren #14 : n ohjaajana ja kuvakäsikirjoittajana tuntuu täydelliseltä vihjeeltä esitelläkseen hänelle ja hänen aliarvioidusta viehätyksestään. Mikä tarkoittaa: tapaa Shinya Iino , jota usein kutsutaan hänen online-persoonallisuutensa ponte . Tämän tuotannon lopullinen päähenkilö on joku, jota voit kutsua hellästi nousetuksi Sakugasakugalle (作画): teknisesti piirtämällä kuvia, mutta tarkemmin animaatiota. Länsimaiset fanit ovat jo kauan sitten ottaneet sanan viitata erityisen hyvän animaation tapauksiin samalla tavalla kuin osa japanilaisten fanien osajoukko. Melko olennainen osa sivustomme tuotemerkkiä. Nerd, joka tunnetaan vain luojana, vaan aktiivisena osallistujana animaatiokeskeisiin yhteisöihin. Teollisuuden sisällä hän nousi ensin näkyvyyteen Kinema Citrus-yrityksen johtamishenkilöstön keskuudessa aikakaudella, jolloin he olivat synonyymejä jännittäville nuorille kykyille; Kummallista kyllä, samanlaisen ilmiön suoran edeltäjänä, jonka mainitsimme aiemmin 3Hz. Hänen puolen katsominen ei kuitenkaan kerro koko tarinaa. Ponten läsnäolo japanilaisessa Sakugasakugassa (作画): teknisesti piirtävät kuvia, mutta tarkemmin sanottuna animaatiota. Länsimaiset fanit ovat jo kauan sitten ottaneet sanan viitata erityisen hyvän animaation tapauksiin samalla tavalla kuin osa japanilaisten fanien osajoukko. Melko olennainen osa sivustomme tuotemerkkiä. Yhteisö ei ole pelkästään menneisyyden trivia, vaan pikemminkin hänen näkökulma hänen ammattiuransa rinnalla. Jopa se tosiasia, että hän käynnisti oman radio-ohjelmansa, voidaan nähdä siltana fandomin ja teollisuuden aktiivisten avustajien välillä-etenkin jos harkitset kuinka monella ohjelman ympärillä olevilla ihmisillä on ollut samanlaisia suuntauksia. Tähän sisältyy nimiä yuji tokuno eli mutObe (yhden vuoden vaikuttavimpien jaksojen johtaja yaiba #06 ja asetettu tekemään hänen sarjansa desebyytti pian), Masato Nakazono eli Zono (yksi luotettavuuteen. Mappa juuri nyt) tai supertähti fukkun yhdistäminen vain muutamia mainitakseni. Entä laajempi yleisö? Ne, jotka todennäköisemmin havaitsevat taiteilijoita, elleivät he johtaneet koko projektia, eivät ole epävarmoja hänestä. Syynä oli yksinkertainen: ankarasti rajoitettu animaatio DR: ssä. Stone : n varhaiset vuodenajat säilyttivät Ponten varastot, koska hänen nimensä oli näkyvimmin sidottu. On totta, että Abyss : n : n ensimmäinen kausi-missä hän toimi apulaisarjan johtajana-on kriittinen kultaseni, mutta kaikki suosiot saivat muut, näkyvämmät tekijät. Ja se vie meidät toiseen mielenkiintoiseen ominaispiirteeseen: Vaikka Ponten tyyli pelaamalla rakastetuissa teoksissa, Ponten tyyli ei ole välttämättä niin silmiinpistävä kuin hänen tunnetuimmat ikäisensä ”, huolimatta siitä, että se on usein yksi heidän tuotantojensa ääneen.
Voimme kääriä kaiken tämän Frieren #14: lle, mikä sattuu olemaan erinomainen esittely niistä laajasti aliarvostettuista taitoista. Ensimmäisellä puoliskolla saniaisen ja Starkin välinen riita toimitetaan tietyllä emotionaalisella selkeydellä, jota ei ole läsnä alkuperäisessä teoksessa. Ponte näyttää perusteet varjojen käytössä heidän ilmeisillä vaikutuksilla kuvakäsikirjoituslautalla (絵コンテ, Ekonte): animaation piirustukset. Sarja yleensä yksinkertaisia piirroksia, jotka toimivat anime-visuaalisena käsikirjoituksena, piirretään erityislevyille, joissa on animaatioleikkausnumero, henkilöstön muistiinpanot ja vastaavat vuoropuhelun linjat., Sekoita ne edelleen tarpeeksi naturalismia, jotta et käännä silmäsi mahdollisimman tylsällä metaforilla. Huolimatta siitä, että hän ei ole ohjaaja, joka rokkaa venettä, hän mukautuu onnellisena skenaarioihin, joissa animaatioliha on todella läsnä, lisäämällä luonteenomaisia ideoita, kuten tuhka putoaa, kun nimellinen hahmo lemmikkieläimet Sein. Hänen modusoperandinsa on hyvin ymmärtää laajuutta, mukauttaa hänen ideoitaan siihen ja kerätä sitten tarpeeksi taitavia ideoita hiljaa tehdä muutosta.
Ponten suuret ideat saapuvat kyseisen jakson toiselle puoliskolle, vaikka ne eivät taas olleet pommittavia tavalla, että monet ihmiset ottavat heihin-eivät osoittamassaan paljon tulijaa. Se ei tietenkään tee niistä vähemmän; Frieren #14 on kaikki paljon parempi hänen komedialle kuvaukselle kärryjen ja Frierenin muistoista, painokkaasta rakennuksesta (hyödyntää Ponten suurta fyysistä tilaa) siihen, mikä osoittautuu nopeasti huonoksi strategiaksi, ja lukemattomia yksityiskohtia, kuten varmistamalla, että hahmot heilahtivat jatkuvasti, kun olento ohjaa siivet. Often, his greatest quality as a director is that those small additions feel so natural that the viewer will simply take them for granted. Adaptable directors who are happy to keep a low profile are easily overlooked, but don’t take that to mean that they’re mediocre at their job. As Ponte demonstrates, that isn’t necessarily the case.
By entrusting everything to such a deceitfully capable director and studio, Sudo’s vision of an impactful but also thoughtful realization of Takopi became possible. The level of draftsmanship across the whole show is impressive, consistent in quality right up to the final stages yet surprisingly diverse in stylistic angles. There is no denying that it’ll be one of the greatest anime productions of the year; in a regular season, it would easily take the crown for the summer, but a metropolis-shaped abnormality has gotten in the way of that. It’s no exaggeration to say that this has solidified Enishiya’s growth as the most textbook rise within the industry in recent times. While other new studios (like CyPic or Soigne) have immediately made a lot of noise upon their arrival, Enishiya’s gradual escalation feels like the example to follow. If they proceed to make carefully chosen, spaced-out full series and theatrical offerings over the next few years, they’ll have completed the most perfectly step-by-step growth in scope you could hope to plan. Rather impressive, considering they haven’t sacrificed their quality along the way.
Takopi has benefited from all the positive aspects we’ve explicitly shouted out, as well as some that we’ve left implied. One of the reasons it was important to note that the planning began all the way back in 2022 was to make it clear that the actual production also spanned an unusually lengthy span of time—hitting two years for those most deeply involved. That is mandatory when you aim to create animation with these standards of quality, though conversely, don’t take their results to mean that it was a breeze. Takopi’s production only wrapped up a few days before the broadcast of the last episode, with some members of the team rather burned out by the nature of the title and its demanding quality. Although it never dips to worrying levels, you may have noticed that the finale in particular has no room for extra flair. And, even if that hadn’t been the case, the fact remains that they cut it close by the end. A studio that tries to act the right way like Enishiya still isn’t immune to these issues, especially given their ambition.
As important as it is to keep that in mind, rather than the ending of it, we should consider the early stages of this project some more. I believe you can approach Takopi from various angles, but frankly, many of them would result in a frustrating, self-defeating experience. Ponte’s wish not to relish in the violence, alluded to in his own interview with Mantan, is a fundamental precept that put him on the same page as the producer at the genesis of this project. That said, the director also mentions embracing the viewpoint of one of his mentors: Masayuki Kojima, who led the aforementioned Made in Abyss with Ponte under his wing. When facing similarly heavy works, Kojima is a proponent of tackling every single topic originally explored, though also the type of creator to take a quiet step back to keep a watchful eye on the characters. In Takopi terms, that means not shying away from the depictions of abuse even if (and to a degree, because) those are tough to swallow, but also not zooming in on the violence so much that you forget about the personhood of the victims.
Even with that core stance established early on, there was more nuance to the framing that took longer to solidify. Ponte mentions a pivot from a more Shizuka-centric angle, which would have put the viewer in the shoes of a victim of parental neglect and severe harassment in school, to the story as we finally experienced—a camera closer to the titular alien, with its naive yet also admirable optimism. This is in line with the team’s wish to deliver glimmers of hope off the bat; sure, Takopi is an ultimately uplifting tale, but it’s easy to forget that across the often-miserable events that lead to that conclusion.
Choices like ever so slightly approaching the happy octopus and adjusting Shizuka’s pants to be brighter add up to a feeling that, for as dark as the situation is, there is some hope to that world. This latter choice was of course made by color designerColor Designer (色彩設定/色彩設計, Shikisai Settei/Shikisai Sekkei): The person establishing the show’s overall palette. Episodes have their own color coordinator (色指定, Iroshitei) in charge of supervising and supplying painters with the model sheets that particular outing requires, which they might even make themselves if they’re tones that weren’t already defined by the color designer. Yuki Akimoto, one of the best in the business, but it’s worth noting that so was the former. Consistent with his position of allowing others to shine around him, Ponte is also very open to feedback from anyone in the team. His broad understanding of animation leads to the belief that, if you’re intertwining it with storytelling, then all its elements are pieces in the same puzzle. Compartmentalization can be useful from a management perspective, but buying into it too much from a creative standpoint is inherently limiting. Sure, the main role of individuals in color and design duties isn’t to write a story on paper—but theirs are among the tools that will ultimately breathe life into that script. And so, you might as well listen to their big picture vision as well. Not a coincidence, then, that Takopi also entrusted Awoi Otani with the color scripts that define much of the texture of the adaptation (just like they’d already done for the surprisingly atmospheric Makeine anime!).
If we delve into the first episode, the series directorSeries Director: (監督, kantoku): The person in charge of the entire production, both as a creative decision-maker and final supervisor. They outrank the rest of the staff and ultimately have the last word. Series with different levels of directors do exist however – Chief Director, Assistant Director, Series Episode Director, all sorts of non-standard roles. The hierarchy in those instances is a case by case scenario. does indeed leave the spotlight to someone else: character designer and chief animation directorChief Animation Director (総作画監督, Sou Sakuga Kantoku): Often an overall credit that tends to be in the hands of the character designer, though as of late messy projects with multiple Chief ADs have increased in number; moreso than the regular animation directors, their job is to ensure the characters look like they’re supposed to. Consistency is their goal, which they will enforce as much as they want (and can). Nagahara. In the manga, Taizan matches the roughness of the events with their own raw, pointedly disheveled drawings. This is the type of illustrative quality that tends to get lost when adapting things to animation, which requires countless drawings and for them to be able to move. Given this project’s exceptional circumstances and Nagahara’s own skills, though, he goes line for line with the original author when it comes to depicting the consequences of abuse. Ponte explained that this degree of reproduction—and even elevation—of this aspect was so costly that they couldn’t use it willy-nilly. Whenever possible, though, Nagahara’s pen was there to take the show to the next level. And boy, is that first episode a showcase of that.
It goes without saying, but the reason why this is such an important point in Takopi isn’t the technical achievement required, but its visceral effect on the viewer. When going over Nagahara’s previous work, some aspects that stood out were the depiction of space and the tangible animation. The former increases the immersive feeling, leading to the type of layout that makes this series even more reminiscent of the cult classic Alien 9 anime. However, it’s the latter that makes a difference for Takopi. Whereas Nagahara has used this tactile quality before in tender ways (we still get some of that with his own key animation here), the commitment to a style that makes you feel like you can touch the animation has an entirely different effect when you’re dealing with such horrifying events.
Before any depiction of abuse, preceding even the opening itself, the harsh reality of Shizuka’s life is palpable in the weariness of her backpack. The severity of her situation is gradually conveyed through details like that, with an impact that far transcends the objective pieces of information like “her belongings are old and have insulting words written all over them”. Once the full extent of the abuse becomes explicit, the already gut-wrenching events become even more uncomfortable through artwork; a style that isn’t realistic, yet packs very thorough detail that magnifies the effects of real violence. I believe that overall, this is part of what makes this show so special, though it admittedly is overdone in spots. The rendering of Shizuka’s wounds is so ghastly that it challenges the suspension of disbelief, especially in later episodes where she’s very visibly injured while in class. A tough pill to swallow, even accounting for the subjective framing, and too close to a type of gratuitousness you don’t want given the sensitivity of these topics. In the end, though, small issues given the tremendous upside.
To put those together, tentoten was in charge of a parallel, solo production process that led to visuals closer to what one might see in non-commercial animation; we can’t forget that they were an independent animator before CSM catapulted them to fame, and that they remain active in that space. When watching the show along with viewers, Ponte recalled the non-chronological way that the series-wide Happy Artist role came to be. Although he didn’t meddle much in the cut distribution for episodes other than his own, he had originally requested tentoten to give special treatment to a pivotal scene with Takopi during the fifth episode. As it came together, Ponte liked the result so much that he decided to retroactively apply this all-encompassing approach anytime that Takopi’s worldview had to be rendered. It may not have been originally planned, but this was an excellent swerve into what has now become one of the cornerstones of the Takopi anime.
Across these early stages of the story, contrast remains a central concept. One of the most memorable introductions of such friction comes at the very end of episode #02. While the schedule didn’t allow for the entire series to use film scoring, they were able to selectively apply that approach as the director saw most fit—and understandably, that was the case for this closing scene. After watching Shizuka endure so much harassment at the hands of her classmate Marina, even Takopi’s overwhelming optimism is being tested; no matter how many Doraemon-like gadgets it uses, how many times they redo the events, tragedy always awaits. As the flipside of those Happy Artist moments, the storyboardStoryboard (絵コンテ, ekonte): The blueprints of animation. A series of usually simple drawings serving as anime’s visual script, drawn on special sheets with fields for the animation cut number, notes for the staff and the matching lines of dialogue. uses Takopi’s subjective perception to illustrate why it’s compelled to spring into action… and how that leads to the accidental murder of Marina.
Even in such an immediately dark series, this becomes the most shocking event you’ve witnessed at this point. Anyone would be overwhelmed by negative feelings, save for one exception: the child who has been systemically denied a sense of normalcy, for whom the death of her ruthless bully is a reason to rejoice. And this is where the music plays a key role. Ponte had vaguely asked for a classical-like piece of music to capture this discrepancy, but it was sound director Jin Aketagawa who specifically suggested to (mis)match this objective tragedy with Shizuka’s perceived feelings of triumph through Vivaldi’s Spring. Apart from the sheer impact of the scene, moments like this also help underline that these two lead characters parallel each other in a fascinating way. Both Shizuka and Takopi are effectively aliens who haven’t experienced regular, peaceful human coexistence; the tragedy being, of course, that Shizuka should have had access to the type of life that would allow her to conclude that this wasn’t a positive event.
Mirroring those tonal clashes, the episode also deliberately deploys stylistic whiplashes to illustrate the mismatches in perception. That much is true of the first episode, but the flavor in the following one is rather distinct. Even as the grittier detail still gets used to show the darker side of this story, its realization is noticeably different from the first episode; much thinner lines this time around, matching character art that does a whole lot more implication compared to Nagahara’s explicit detail. This isn’t an accident, but rather the natural result of Moaang’s central role in episode #02. As the storyboarder, director, and animation supervisor, the departure toward more naturalistic animation is an excellent example of how Takopi’s framework gives plenty of pivoting room to specific artists.
We observe a similar shift in the third episode, as another artist takes a similarly central role. Compared to Moaang’s preceding work, it’s certainly not as extravagant, but the reasons why have very little to do with Eri Irei’s undeniable skills. For starters, it’s worth noting that Takopi’s directorial team was small. Assistance aside, it effectively contained only 4 members working alongside Ponte. Among them, half were individuals whom the team actively reached out to. Specifically, Moaang and the person who led the fifth episode went through that guest treatment. In contrast, the other two got the job by virtue of being employed at the studio and having the sophistication that the team was looking for. Unfortunately, that poor Irei got a heavy job dumped on him with little input, which helps explain why his experience in particular was so mentally draining.
Again, this isn’t to say that the episode is worse because its director struggled. If anything, Irei is somewhat similar to Ponte in that he excels in such a casual manner that you’re led to believe that great filmmaking happens on its own. As the story opens up more to the other kids around Shizuka, this episode does an excellent job of illustrating those new perspectives. Through his storyboards, Irei puts you in the shoes of Naoki: born to a seemingly more stable family, but clearly neglected by a mother who barely recognizes his personhood. The quivering of the camera matches his confusion when he stumbles upon this accidental killing, while the transitions and body language allow you to understand that he happens to be susceptible to Shizuka’s perhaps inadvertent manipulation. There is a toxic chemistry between the two that is never verbalized, for starters, because he wouldn’t even have the words to properly explain why his childish mind associates those two women in his life. And when you can’t use words, you need the finesse that Irei’s direction quietly delivers.
In addition to those glimpses of Naoki’s everyday struggles, Marina’s passing and her replacement with a shape-shifting octopus also provide a real taste of the everyday experience in another broken home. Like basically every father in the story, Marina’s dad is absent; in his case, on an emotional level, compared to Shizuka’s dad who has physically left everything behind. Irei’s storyboards convey that by constantly obscuring his expression, while Takopi in Marina form tragically misreads the conflict in this household as lively rather than violent. Even more than the violence it experiences as Marina’s mom takes everything out on her daughter, it’s the knowledge that this was once a happy family that really hits Takopi’s mind. Notably, the thing that first disappeared from this family is what the series yearns for: real communication.
The way that Takopi finds out about their past, through environmental storytelling that showcases not just photos but the decoration that Marina and her mom would adorn their home with, illuminates another excellent side of this adaptation. Ponte’s words garnered attention by pointing out how much research went into figuring out period-appropriate popular colors for school supplies, but this mentality is broader than that specific detail. Marina’s purple backpack matches her room, her sense of fashion feels like a natural extension of the hobbies she shared with her mother, and you can feel a sense of consistency in such details that allows you to imagine lives beyond the constraints of this story. When each of the kids returns to their home, you can feel their social standing in more nuanced ways than the sheer size of their house. In a series so unflinching in depicting child abuse, especially with this episode’s more realistic and commonplace examples, this humanization is essential.
That mindset carries over to episode #04, which is rightfully considered one of the greatest in an already impressive series. It’s not unfair to say that it was set up for success, as it’s arguably the most self-contained, satisfying catharsis before the end of the series. Noting that, though, shouldn’t distract us from how exceptional the execution is. Toya Oshima, another Enishiya mainstay we talked about before, left even his fans speechless with the first episode he ever led as storyboarder and director.
Best known for an expressionistic approach to animation that he has cultivated around his adoration of living legend Shinya Ohira, Oshima opens up the episode in a perfectly clinical way instead. After realizing that the real Marina corpse they’d hidden has been found, Naoki’s initial shock isn’t conveyed through the abstractions the director often utilizes, but rather through sound and jump cuts that demonstrate that nothing is registering for him. By rearranging the events so the intro ends with his older brother shaking him out of this shock, it’s already building up to the satisfying climax.
Once we venture into the meat of the episode, the more bombastic side of the director rears its head, though always in a very pointed way. There’s one natural consequence of the tactile approach to the show’s drawings that we haven’t mentioned so far: the direct relationship it has with the usage of background animation since the very beginning. After all, cel-forward cuts are inherently more tangible, making them a great fit for Takopi’s goals. As someone with a great affinity for such cuts, as well as with gritty linework in general (shout out to animation director Hayate Nakamura for helping preserve the charm of rough genga lines too) Oshima finds great ways to weaponize background animation sequences.
That is the type of animation that we see as Naoki is once again drawn by Shizuka’s toxic magnetism; something that, as a bystander, Takopi perceives as the two of them straying away despite their objective physical proximity. Background animation can embody the dread of feeling a disappointed parent approach, and just by adding some more Ohira-like undulation, capture a growing emotional gulf and a whole worldview collapsing. It’s also used in the most interesting relationship we see play out in this episode—one of the very few healthy familial bonds in the entirety of Takopi. That is, Naoki’s relationship with his older brother Junya.
Previous episodes had already shown glimpses of Junya as this supremely talented sibling who, by no wish of his own, tormented Naoki through their mother’s demands to follow his path of unmatched excellence. Thanks to that slight step back from the events that Ponte initially decided to take, you could always intuit that he was a fantastic older brother who genuinely cared for Naoki; a precious presence in a show where so many kids are denied parental affection, the one love that should be completely unconditional.
As he regularly does, Hayate Nakamura also key animated a massive number of cuts (116 this time around) in addition to his supervision duties. Whenever people talk about animators with an absurd balance of quality and quantity, he should be one of the names that pops in everyone’s minds—especially given how emotive his work remains despite those workloads.
Through his direction in episode #04, Oshima does a masterful job in highlighting that gap. Naoki’s emotional baggage makes him misread his brother’s approaches as ominous, but there are enough level-headed moments surrounding those subjective sequences that, as a viewer, you can always tell that Junya’s intent is good. With a mother who has given up on him completely, the person to break through Naoki’s jaded view of his life—the one that leads to him embracing a toxic relationship with Shizuka—is none other than Junya. The little brother perceives him as towering and monstrous as he comes close, but when his plea shatters those nightmares, it’s a caring older brother who looks at him straight in the eye and on his level. The way he formulates his help is, again, a straightforward allusion to the overarching theme of the show: communication. Junya doesn’t know the truth about what his sibling has been up to, so more than anything else, he begs Naoki to properly talk and listen to him from now on. This won’t undo all problems, but it’s the foundation of the happiness Takopi believes in.
Even with his fondness for abstraction, Oshima’s delivery is explicit and pointed outward. That is the norm in Takopi, and also what makes the team’s choice of a guest director and storyboarder for the following episode especially interesting. Hirotaka Mori is a name we’ve highlighted multiple times on this site, especially as it relates to his series direction debut in the impressive Tengoku Daimakyou adaptation. Whenever Mori comes up, one of his most admired qualities is the ability not to openly expose the most heinous details of the dark topics he’s often entrusted with, while still retaining their impact in the delivery. This mentality isn’t foreign to Takopi—we’ve talked about both Ponte and his mentor deliberately taking a small step back—but Mori’s elegant, non-invasive framing is quite unlike the explicit violence that most of this show portrays.
And so, for episode #05, those two tendencies meet in the middle. It’s immediately clear that Mori’s polite approach isn’t necessarily subtle, with a neglectful mother being the only one with even a slight access to the light, and the most hopeful visuals around Shizuka coinciding with her coming across happy families. Her quest to meet her dad (and the dog she refuses to believe is dead) leads to the discovery that he has found a new happy family of his own, one with no place for her. It’s in moments like this that Mori’s storyboarding tends to gracefully turn the camera away, giving the characters some room while still showing enough to make feelings clear. We see this repeatedly across the most tragic scenes, but also the quieter moments of vulnerability.
Looking back at episode #04 for a second, the bombastic climax is also worth highlighting because of the amusing parallels with Ken Yamamoto’s Uma Musume film. Rainbow sparkles flying as a hand extends to crush a phantom that was stunting someone’s spiritual growth should feel very familiar to fans of that movie, even more so given that Shuu Sugita animated both scenes.
With Shizuka on the brink of falling apart, the titular alien finally remembers the true beginning of the story: its meeting with an older Marina, mentally and physically scarred from the escalation of the abusive household we’ve already seen. A chance meeting with Naoki opens up a door to a potentially brighter future, not only as support for her, but as a way to reestablish a traditional family that her mother has come to obsessively idolize after her marriage fell apart. And yet, the reappearance of Shizuka—grown to be a deliberate manipulator at this point—leads to even more violent abuse. This rollercoaster of unstable emotions uses color to depict a sad truth: even though we follow this story from Marina’s point of view, it’s clear that in an abuser’s home, it’s their feelings alone that dictate the atmosphere. This turn for the worse is intertwined with the cynical facsimile of romance around Shizuka’s actions, delivered through an amazing sequence that shows how much he absorbed from Toshimasa Ishii in their collaborations.
Normally, Mori would be able to combine those moments with his beautiful, evocative shots to tell even the darkest stories. But that wouldn’t suffice for Takopi, a series that has made a point to closely examine the worst type of violence. As the abuse escalates, with Marina accidentally killing her mother in self-defense before taking her own life as well, the director’s usual implications don’t make the cut on their own; perhaps they would in an adaptation led by him, but not in the equivalent of letting the foot off the gas in a version of this story that has gotten you used to an imposing, uncomfortable sense of speed. And thus, Mori swerves towards a more visceral, explicit framing that will leave no viewer feeling comfortable.
On its own, those distressing feelings are already important to capture. And when examining the narrative in its entirety, this is the right moment for the show to be as direct and explicit as possible. Takopi’s status as a naïve, well-meaning outsider to these human woes allows the series to use the alien to verbalize its message about the cyclic nature of violence in a natural way—this would be discovery for the alien, and one that it could weirdly frame as positive still. This conclusion is obviously not revolutionary; frankly, it’s not new for the series either, as it’s easy to deduce from the beginning that they’re making this point. That said, and as is often the case with Takopi, there’s a lot of power in the bitter traces that spell out these words.
You may have noticed that Marina’s mother has clear patterns in her physical abuse. She tends to slap her daughter repeatedly, often on the same side of the face. Grabbing Marina by her hair and threatening her with sharp objects near her face is something she has done so many times, across multiple timelines, that it always elicits a traumatic response. If you return to the first episode with that in mind, you’ll quickly pick up on the specific way she begins hitting the person she believes to be Shizuka, whom she grabs by her hair and threatens to stab with a pencil near her face. Incidentally, that final moment of violence was handled by Danny Cho, the animation director for the fifth episode that illuminates Marina’s inherited abusive tendencies. His style is rounder and more pleasant than the show gets you used to, but he’s perfectly in his bag when handling these moments of bleakness; so much so, that he joked about swiftly drawing an ominous Shizuka because he’s always in charge of evil faces.
The truth is that Danny Cho had already contributed to Takopi, including the chilling portrayal of Shizuka taking her own life in the first episode—obvious content warning for those who want to proceed. Despite that cuter roundness in his style that we mentioned, likely tied to his experience at Dogakobo, his affinity for this type of material is clear. In fact, that wouldn’t be the first time he depicts a traumatic death in the first episode of a show that haunts it for its entire runtime. Which is to say that yes, he was also in charge of Ai’s final moments in Oshi no Ko.
Obviously, it’s not just Marina who is stuck inside a toxic cycle. Shizuka has been abandoned by her father, and while working as an escort, her mother doesn’t seem to look out for anyone but herself. She grows up with no remotely positive parental figure, so what she learns is to use seduction as a tool of manipulation like we see in her reencounter with Naoki. Again, this is similar to what we’d already observed of them as kids, but multiple years in such an environment have further poisoned her. Even the pure Takopi, in its attempt to help Marina, demonstrates that it has learned violence from its experience in the darkest corners of human society.
All three of them have forms of kindness within them, which the show depicts with as much detail as the inherited cruelty. Even if the intergenerational nature of abuse is a commonly understood idea, few works can examine their perpetrators without blinking and then carefully depict how those traits manifest in their victims. Frankly, most series wouldn’t even want to do that, as it’s more comfortable for everyone to pretend that abusers are ontologically evil, and their victims, unquestionable forces of good. For as preposterous as some aspects of Takopi are, it feels more attuned to the realities of disenfranchised people than the norm, hence its choice to illustrate (but not individually condemn) what it’s like to be at the bottom of this pyramid of violence. Takopi isn’t here to blame Shizuka and Marina for their acts, but rather to beg for a situation where children are not pushed to a position like theirs; and that, if they are, they at least have supportive relationships of any kind.
What is Taizan’s suggested solution, then? As far as specific, structural change that we could apply as actual policy, none. The protagonist of the series is an octopus whose best-known line is that it doesn’t understand(pi), so it was never going to alchemize a social panacea to solve issues we haven’t figured out in the real world. It also wasn’t going to reflect that violence onto other characters—for as much as some parents are asking for it—as that would have been satisfaction for the readers more than for the characters themselves. Instead, it’s the titular alien’s idealism that is used to channel its one wish: improving communication to, if not solve, at least palliate issues like this.
With Ponte back in the director’s seat, that’s the one thing left for the finale to illustrate. Having gone all out on the preceding episodes, the production arrives at this point with just enough energy to make it to the goal, but his fundamentals and Reina Ueda’s amazing performance as Shizuka seal the deal. When Takopi confronts her again, she breaks down about the cruelty she’s had to quietly endure, about everything children are supposed to take for granted but she never had. The alien has no answer to her questions about what she could have done instead, but it can apologize for not having tried to listen to her and then promise to do so moving forward. For as touching as it is, especially with the montage of their many moments together after that, Takopi realizes that she never managed to smile wholeheartedly. The episode begins with her allusion to something she’d always wished for, and Takopi understands what: a real peer to communicate with on the same level. And so, with a final act of self-sacrificing Doraemon magic, it resets the world.
This new timeline appears very similar, but Takopi’s wish has endured. By being more willing to confront his brother, Naoki is off to a life more of his own, with someone genuinely supporting him. None of the girls’ households has been magically fixed, but right as Marina is about to unleash that violence on Shizuka again, her casual drawing of a weird octopus creature derails the two of them. This may seem minor, but human relationships aren’t all built on monumental achievements that speak about our characters. More often than not, it’ll be an arbitrary shared experience that creates a bond. Less stressed about school results, Naoki accidentally made more friends by mentioning he has a PS4. A round alien that neither girl knows but that feels familiar to both can, with time and the right attitude, shift an abusive relationship into one where each other become the support they need.
And so we hit the epilogue, with a hint of their lives as high schoolers. Both are still saddled with problematic households, as the reappearing scar in Marina’s face makes it clear. But now that they have someone they can be frank about and who’ll fully understand their struggles, the atmosphere around them is completely different. Even aspects of them that were once signs of toxic parenting are reframed. The glimpse of Shizuka’s nails and the way she interrupts the conversation because she wants to buy make-up bring her mother to mind, but now that she’s close with Marina, they come across as another point of connection between them; after all, Marina was quite the coquettish child back then. There is a recognizable core to the characters, and sadly, still recognizable problems. But Takopi wants us to believe that they’ll be alright, and I want to believe it. I also want to believe that it’s a yuri anime, though thankfully that’s easy because it’s factual.
Support us on Patreon to help us reach our new goal to sustain the animation archive at Sakugabooru, SakugaSakuga (作画): Technically drawing pictures but more specifically animation. Western fans have long since appropriated the word to refer to instances of particularly good animation, in the same way that a subset of Japanese fans do. Pretty integral to our sites’brand. Video on Youtube, as well as this SakugaSakuga (作画): Technically drawing pictures but more specifically animation. Western fans have long since appropriated the word to refer to instances of particularly good animation, in the same way that a subset of Japanese fans do. Pretty integral to our sites’brand. Blog. Thanks to everyone who’s helped out so far!
