En ollut varma mitä odottaa, kun otin Kinokoinun ensimmäisen kerran käsiini, mutta se ei ollut liian synkkä, melkein maudlin ensimmäinen jakso, joka todennäköisesti vieraannuttaisi katsojia, jotka etsivät mukavaa, huvittavaa esitystä sen promokuvat näyttivät lupaavilta. Kinokoinu antaa omituisen sävyn alusta alkaen, ja sen asettuminen vie aikaa. Tämä ei ole naurun hetken komedia, vaikka sen omituinen sieni-möykky on eläinjuttu. Sen sijaan se alkaa melkein epämiellyttävän avoimesta surun ja menetyksen tutkimisesta, kun päähenkilö Hotaru pohtii, mitä hänen edesmennyt koiransa Hanako merkitsi hänelle ja sitä kautta ihmisperhettä, jota hän kaipaa. Hänen elämäänsä asteleva outo, hämmentävä sienieläin ei ole heti tervetullut eikä erityisen lohdullinen, mutta Hotaru on kuitenkin lempeä, pidättyväinen tyyppi, joka kamppailee ilmaistakseen tarpeitaan tai tunteitaan, joten Kinokoinu vain tavallaan… muuttaa sisään.
Niiden dynamiikka kehittyy ajan myötä – on selvää, että Kinokoinu ei ole koira. Ensinnäkin se kävelee pystyssä kahdella takajalalla ja näyttää ymmärtävän täysin ihmisen puhetta. Se jopa oppii kirjoittamaan ja piirtämään liiduilla. Hotaru saa tietää, että Kinokoinu pitää takoyakista, joten hän opettaa sille paistetun taikinan ja mustekala-annoksen tekemisen Kinokoinun ilmeiseksi iloksi.
Kinokoinu ei ole tottelevaisin talon vieras ja aiheuttaa usein matalaa-tasoinen tuho, joka raastelee Hotarun hermoja, mutta on ilmeistä, että Kinokoinu tuntee vastuuta Hotarun hyvinvointi, tekee parhaansa piristääkseen häntä, joskus humoristisesti harhaanjohtavilla tuloksilla. Ajan myötä Hotaru tulee hoitamaan Kinokoinua kuin läheistä perheenjäsentä – ei Hanakon korvikkeena, vaan jotain erilaista, melkein enemmän kuin lapsi kuin lemmikki.
Muotoilu jossain kammottavan ja söpö, Kinokoinu ei ole aivan tavallinen maskottihahmosi. Sen välkkymättömät mustat pisteet silmissä ovat hämmentäviä, ja sen käyttäytyminen voi toisinaan olla selittämätöntä – ei ole epätavallista, että Kinokoinu seisoo keskellä puutarhaa ja päästää ilmaan lukemattomia miljoonia itiöitä… Onko ihmisen turvallista jakaa talo sellaisen olennon kanssa? Toivottavasti Hotaru-köyhä ei päädy johonkin superharvinaiseen sieni-keuhkosairauteen.
Aluksi Hotarun ainoa ihmiskontakti on Komako, lapsuudenystävä, joka on nyt myös hänen toimittajansa. Hän on ensimmäinen henkilö Hotarun lisäksi, joka saa tietää Kinokuinun olemassaolosta, ja hän auttaa pitämään sen salassa. Hotaru luottaa Komakoon epäsuorasti, ja heidän suhteensa on hiljaisen läheinen, vaikkakaan ei erityisen romanttinen. Tässä esityksessä ei ole juurikaan romantiikkaa, paitsi Yara, silmälasillinen mykologi, jolla on aluksi todella outo hiustyyli, jota hän onneksi muuttaa myöhemmin. Yara ei ujostele valtavasta halustaan seurustella Hotarun kanssa, keksiä tekosyitä tullakseen käymään ja toivoen huonoa säätä, jotta hän voi jäädä sinne. En pidä hänestä; hän antaa minulle hiipimiä, mutta hänen sydämensä on tavallaan oikeassa paikassa. Huolimatta akateemisesta sienihulluudestaan hän ei aiheuta vaaraa Kinokoinulle.
Sarjan edetessä uusia hahmoja esitellään vähitellen, mikä auttaa Hotarua laajentamaan hitaasti pientä maailmaansa. Kinokoinu on tärkeä osa Hotarun sosiaalista kuntoutusta, varsinkin kun on kyse toisesta naispuolisesta lapsuudenystävästä, Tsubakista ja hänen tyttärestään Anzusta. He ovat Kinokoinun itiöistä syntyneen toisen sienikoiran, Luumun, hoitajia. Kinokoinu on iloinen uuden leikkikaverin saamisesta, ja minulle esitys alkaa todella loksahtaa paikoilleen tämän trion saapuessa. Hotarulla ei ole juurikaan aikaa muistella menneisyyttä, sillä hänen täytyy usein viihdyttää ruokalahjoilla saapuvia vieraita tai vain hengailla hänen ja hänen hauska sieniystävänsä kanssa. On rehellisesti sanottuna todella sydäntä lämmittävää, kuinka Hotaru kukoistaa onnellisemmaksi elämäksi, kun hänen ympärillään on uusi perhe.
Kinokoinu-Mushroom Pup on viime kädessä lempeästi huvittava esitys, joka palkitsee katsojan kärsivällisyyden. Vaikka se oli karkea ensimmäisellä kolmanneksella Hotarun suruun keskittymisen vuoksi, se muuttuu lopulta joksikin iyashikei”parantavan”genren mukaiseksi, ja siitä tulee arvokas ja elämää vahvistava kokemus. Sen iloiset alku-ja loppukappaleet eivät ehkä aivan heijasta jaksojen joskus synkkää, aina lempeää sisältöä, mutta sen hillitty väripaletti sopii varmasti sen rentouttavaan sävyyn. Vaikka sen animaatio on parhaimmillaan alkeellista, se sopii niin rauhalliselle ja yksinkertaiselle esitykselle, joka on lähes täysin vailla stressaavaa toimintaa. Haluaisin nyt oman ilkikurisen sienipennun, kiitos.
